Suomalaisten liikuntaharrastus pohjautuu kansalaistoimintaan, jolla on Suomessa pitkät perinteet. Kansalaistoiminnan määrää ei tarkkaan tunneta, sillä mitään tarkkaa rekisteriä siitä ei ole olemassa. Liikunta- ja urheiluseuratoimintaan osallistuminen on edelleen suosittua, vaikka esimerkiksi lasten ja nuorten liikunnan vähäisyydestä puhutaankin paljon. Toiminnan järjestäjiä on ainakin toistaiseksi riittänyt hyvin.
Liikuntalaki määrittelee liikunnan kansalaistoiminnassa tapahtuvan työnjaon. Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää harkinnanvaraiset valtionavustukset valtakunnallisille ja alueellisille liikuntajärjestöille, ja kuntien tehtävänä on tukea kansalaistoimintaa paikallisesti. Liikuntalaki on kuitenkin vain ns. puitelaki, niinpä kuntien vastuu on suuri. Terveyden edistämisen näkökulmasta hallintorajat ylittävää yhteistyötä sosiaali- ja terveysalan ja -palveluiden suuntaan tulisi kehittää edelleen. Erityisesti, kun puhutaan ”kytevästä liikuntapommista” ja vähäisen liikunnan kansanterveydellisistä haittavaikutuksista. Suomessa on tiheään erilaisia terveyden edistämiseen tähtääviä järjestöjä, jotka tarjoavat liikunnallista vapaa-ajantoimintaa jäsenilleen. Tämä liikuntatoiminta kuitenkin usein unohtuu liikuntaan liittyvissä keskusteluissa ja kannanotoissa. Liikunta ja osallisuus -hankkeen näkökulmasta juuri järjestöjen, esimerkiksi potilasyhdistysten järjestämä toiminta voi olla monelle ainut vaihtoehto organisoituun liikuntaan osallistumiseksi.
Viime aikoina keskustelua on herättänyt liikuntaharrastamisen kustannukset, erityisesti lasten ja nuorten harrastustoiminnassa. Kuntien käytännöt harrastusolosuhteisiin liittyvien kustannusten kohdalla voivat vaihdella paljon ja juuri nämä kustannukset vaikuttavat suoraan esimerkiksi liikuntaseurojen jäsenmaksujen ja muiden osallistumismaksujen suuruuteen. Monissa perheissä kustannukset voivat nousta kynnyskysymyksiksi. Toisaalta erityisesti nuorten kohdalla liikuntatoimintaan osallistumisen haasteena on myös kielteinen suhtautuminen jäsenyyksiin ja pitkäjänteiseen toimintaan sitoutumiseen. Matalakynnyksisen harrasteliikunnan kehittäminen on ollut liikuntapolitiikan yksi painopisteistä ja siihen on pyritty muun muassa eri toimijoiden yhteistyötä kehittämällä. Yhteistyön kannalta vapaaehtoispohjainen kansalaistoiminta voi olla kuitenkin haastavaa, sillä toiminnan tulisi painottua ilta-aikoihin vapaaehtoisten ollessa päiväsaikaan siviilitöissään.
Suomalainen kansalaistoimintamalli on ainutlaatuinen. Suomi kuitenkin kansainvälistyy kovaa vauhtia. Ovatko nykyaikaiset ja tulevaisuuden sukupolvet valmiita sitoutumaan toimintaan, joka pohjautuu omaan innostukseen ja vapaaehtoisuuteen – toimintaan, josta ei makseta palkkaa? Nähtäväksi jää, millainen tulevaisuus vapaaehtoistoimintaan pohjautuvilla järjestöillä on edessään. Uudenlaisia liikkumismuotoja ja -tarpeita syntyy jatkuvasti, ja kehityksessä on pysyttävä mukana. Toisaalta seuran tai yhdistyksen voi perustaa kuka tahansa oman kiinnostuksensa pohjalta. Kilpailu on kuitenkin kovaa, sillä myös yksityisiä toimijoita on liikunnan kentällä yhä enemmän. Paine päätoimisten henkilöiden palkkaamiseen myös vapaaehtoisjärjestöihin tulee varmasti kasvamaan. Nykyisen hallituksen kaavailemien uusien itsehallintoalueiden myötä on mahdollista, että kunnat tuottavat itse yhä vähemmän palveluita ja yhteistyö erilaisten toimijoiden, liikunnan kannalta erityisesti järjestöjen, kanssa tulee korostumaan. Toivotaan, että innokkaita tekijöitä riittää jatkossakin!
Julia Anttilainen
Projektisuunnittelija
@juuliant