Olin harrastanut liikuntaa, mutta kilpaurheilu oli minulle vierasta. En osaa kilpailla, eikä minulla ole voitontahtoa. Hiihdin, laskettelin ja juoksin omaksi ilokseni. Joskus osallistuin juoksutapahtumiin, Naisten kymppi, Pirkan hölkkä tai Varalan vitoset. Olin täyttänyt 40 vuotta, kun huomasin, etten pysy porukan mukana. Syytin pikkuhiljaa kertynyttä ylipainoa ja päätin, että kun paino putoaa, pystyn taas juoksemaan. Kyllästyin kavereihin, jotka jaksoivat juosta lujaa ja kävellä pitkiä matkoja.
47-vuotiaana röntgenkuvat kertoivat, että minulla on pitkälle edennyt nivelrikko polvissa, lonkissa ja selässä. Onneksi olin löytänyt avantouintiharrastuksen jo ennen lohdutonta röntgenlausuntoa. Nivelvaivat eivät estäneet saunomista ja avannossa uimista. Avantosaunalla en tuntenut itseäni ylipainoseksi ja hitaaksi.
Oma ortopedini kertoi mahdollisesta tekonivelleikkauksesta, joka palauttaisi kävelykyvyn, mutta toistaiseksi olin ihan liian nuori tekonivelleikkaukseen. Lisää liikuntaa ja painon pudotusta. Melko mahdoton toteuttaa, kun kävelykin rupesi olemaan hankalaa. Saunaan ja avantoon kuitenkin pystyin menemään, ja saunalla on aina mukavia juttukavereita.
Tekonivelkirurgia kehittyi, ja uusi tekonivelsairaala oli rakenteilla Tampereella. Ortopedini antoi minulle nettiosoitteita ja pyysi, että tutustun niihin. Yritin selittää, että en osaa käyttää tietokonetta, eikä minulla ole konetta kotona ja en osaa englantia. Mitkään selitykset eivät hänelle kelvanneet, ja niin minä jouduin joka päivä pyöräilemään kirjastoon ja tutustumaan englanninkielisiin artikkeleihin, joissa kerrottiin uusista tekonivelistä. Kaikkien juttujen lopussa kuva, jossa ukko seisoi palkintopokaalin kanssa onnellinen virne naamallaan, eli uudella tekonivelellä oli voitettu golf- tai joku muu urheilukilpailu.
Palasin ortopedin vastaanotolle ja huusin: ”En minä mistään pokaaleista haaveile, minulle riittää, että pystyn kävelemään.”
Jostain syystä lähdin avantouintikavereiden kanssa Seinäjoelle avantouinnin SM-kisoihin talvella 2004. Ikäiseni nainen oli joutunut perumaan osallistumisensa sairastumisen vuoksi. Menin kisatoimistoon, jotta olisin saanut seuran maksaman osallistumismaksun takaisin. Eivät suostuneet rahoja palauttamaan, ja minä suutuin ja sanoin, että jos rahoja ei palauteta, minä uin sitten itse. Niin minusta tuli kilpaurheilija uuden tekoniveleni kanssa.
Ensimmäinen kilpailukokemus oli huikea. Katselin kanssakilpailijoiden kantapäitä ja epäilin, että en koskaan pääse maaliin. Pääsin maaliin ja olo oli taivaallinen. Avanto on pala taivasta. Huikea kokemukseni vielä kertaantui palkintojenjaossa. Seurani Tampereen Talviuimarit voitti Laurin maljan. Laurin malja on iso komea pokaali, jonka saa aktiivisin avantouintiseura. Minä sain aurinkoisella jäällä kantaa voittopokaalia.
Mielihyvähormonit, jotka olin saavuttanut rajulla juoksemisella, odottivat minua avannossa. Avannossa käymiseen kehittyi riippuvuus. Alkuun riitti pelkkä kastautuminen, mutta vähitellen pidensin uintimatkaa. Osallistuminen kisoihin on ihan omanlaisensa kokemus. Vesi ei ole kylmää, ja elämä on ihanaa.
Noin 15 vuoden aikana olen osallistunut erilaisiin avantouintikisoihin sekä kotimaassa että maailmanmestaruuskisoihin Lontoossa, Slovenian Bledissä ja Latvian Jurmalassa. Piironginlaatikossa on muovikassillinen osallistumismitaleita.
Tampereen Talviuimarit ylläpitää Kaupinojan saunaa. Saunalla on maailman parhaat uimaportaat. Portaat on suunniteltu yhdessä vammaisneuvottelukunnan kanssa. Järveen meno on tehty mahdollisimman helpoksi ja turvalliseksi aina, vaikka Näsijärven pinnan korkeus vaihtelee melkoisesti. Tilaa löytyy avustajallekin.
Avantouintiharrastukseeni mahtuu myös romantiikkaa. Menimme kihloihin 2.2.2002 Ikaalisissa avantouinnin SM-kisoissa. Parin viikon kuluttua meidät vihittiin Kaupinojan saunalla. Häämatka suuntautui Näsijärven hyiseen syleilyyn.
Kirsti Niemelä
Suomen Nivelyhdistyksen jäsen jo vuodesta 2002